Oliko kivaa?

Tässä vaiheessa sitä huomaa, että tuo oli upeaa eikä homma ole tuossa muodossa toistettavissa. Mitähän seuraavaksi?

Maailmaistunut maailma

Puhetta yksiyhtyvästä maailmasta riittää, mutta miten se näkyy kilpapurjehdus-skenessä? Kansainvälisiä purjehdusprojekteja on Suomesta riittänyt ja niittänyt. Joskus meillä oli jopa kotimaisin voimin pyöriviä Whitbread projekteja. Aika hyvin maalta, joka vastaa markkina-alueena Hampurin kaupunkia.

Liikkuminen paikasta toiseen on osa maailmaistumista - oikeastaan sen ensimmäinen ilmenemismuoto ja liikkuminen aikana ennen konevoimaa tapahtui purjein. Näin ollen purjehtiminen on maailmaistumisen ensimmäinen voima. Kilpailumuotona lajin alkuperä juontaa juurensa kanainvälisesti tietoiseen yläluokkaan. Maailman vanhin kansainvälinen urheilupokaali Americas Cup on tästä oiva esimerkki. Pioneeri meininkiä siis.

Olympialuokat on oma juttunsa. Tätä varten jokainen kansakunta on bygannut omat kasvatusohjelmansa sekä tuki- ja valmennusrakenteensa. Ammattilaisten ja riippumattomien amatöörien suosimat kilpailumuodot elävät omaa elämäänsä olympialuokkien ulkopuolella. Oma seurantaperspektiivi näihin rajoittuu 80-luvun ”tonnareihin” ja Whitbreadiin, mutta hyvä niinkin. Väitän, että tässä kohtaa preesens tekee ison eron 80-lukuun. Tästä evidenssinä menneen kesän Kuperkeikan rakenne.

Kuperkeikkaa miettiessä oli tiedossa, että osallistuvan joukon elämäntilanne ei keskimäärin tukisi eksessiivistä harjoittelua, kilpailemista, taloudellista panosta tai muuta säätämistä. Kilpapurjehdus jäisi joka tapauksessa vähäiseksi, vaikka se tapahtuisi kotimaassa. Vaikka panos olisi ohut, kansainvälinen kilpaileminen kiinnosti. Maailmaistumisen nykyinen ykkösajuri; teknologia ja sen tuomat viestimis- ja tiedonhankintamahdollisuudet avasi sauman. Äkkiä selvisi, että asiallinen vene olisi vuokrattavana, kilpailukykyiset purjeet saatavilla ja matkustaminen halpaa ja helppoa. Miehet Suomesta, purjeet Italiasta ja vene Espanjasta. Näistä valmistusaineista syntyi Kuperkeikka 2010. Väitän, että projektiin käytetty ajallinen ja taloudellinen panos oli mikroskooppinen, verrattuna saavutettuun kilpailukykyyn. Uskoakseni juuri maailmaistumisen myötävaikutuksella Riku Tapiolasta voi kohdata maailman vanhinta urheilupokaalia tavoitelleita ammattipurjehtijoita MM tason kekkereissä. Muutama vuosikymmen takaperin moinen vaati melkoista aktiivisuutta purjehduksen kaikilla eri osa-alueilla: varainhankinnasta verkostoitumiseen, projektin hallinnasta itse tekniseen purjehtimiseen. Onkohan laji epäelitistymässä?

Vaikka suhteellinen ajankäyttö oli niukaa, viimekesä oli kilpapurjehduksellisesti elämäni paras. Kilpapurjehduksen alalla maailmaistuminen on tällä hetkellä pienen purjehtijan puolella. "Maailma on mahdollisuuksien meri" -vai miten se meni?

Auts!

Olikos Bribonin tarina tältä erää tässä.

Gadget Sport Final Cut - Velocitek ja vimppeli

Huomasimme, että kolmen edellisen vuoden maailmanmestareiden veneistä ei löydy edes Windexiä. Vain kompassi on kyydissä. Suomalainen tykkää sähköpimpuloista, mutta huiput ei näy niitä arvostavan. Itse en usko, että vimppelin puuttuminen olisi statement. Se on koettu turhaksi ja siksi häiritseväksi elementiksi veneessä. Vaikuttaa siltä, että vakavasti kilpailukykyinen vauhti löytyy pelkästä perstuntumasta eli kokemuksesta, näkemyksestä, itsevarmuudesta ja tasapainoaistista.

Meillä kyydin sai Velocitek ja vimppeli. Gadgetit jäi pääosin hyödyntämättä. Velocitekin sinänsä käyttökelpoiselta tuntuva linjanmääritysominaisuus jäi pelkäksi "featureksi". Tämä ehkä siksi, että tarpeellisiin toimenpiteisiin ei ollut rutiinia, eikä ehkä aina aikaakaan. Heti tulee mieleen lähtö, jossa aivan hermeettinen positio Iberdrolan alapuolelta jätettiin käyttämättä BFD skagauksen nimissä. ...ja nappastiinhan me se BFD plakkariin heti regatan alkumetreillä. Mutta kummastahan olisi ollut suurempi apu: rutiinista vai työkaluista?

Disturbed

Parissa lähdössä meillä oli veneen kaiteessa kiinni kamera, joka nappasi ensimmäiset 29 minuuttia lähdöstä. Yllä erään lähdön ylämerkki lähestymisineen. Kuvaa olisi voinut ottaa enemmänkin, mutta ei se tuolla jaksanut kiinnostaa. Kameran kanssa pulaaminen on kuitenkin yksi ylimääräinen asia agendalle, jota ei keskittymisen kannalta kaivata. Toisaalta tuntui höperöltä kantaa kilo kaupalla lasia veneeseen, jonka moottorin rikistä oli vedetty rälläkällä paloja pois, jotta mosalle määrätty minimipaino saavutettaisiin.

No tuli ainakin harjoiteltua häirittynä purjehtimista. 8 mm kiinteä kalansilmälinssi tekee sen, että kaikki etäisyydet vaikuttaa hirvittäviltä. Kurkatkaa veneen omaa spinnua tai vaikkapa keulamies Aleksia klipin loppupuolella. Kaveriin on alle 4 metrin etäisyys. Tosiasiassa tossa ollaan osumaetäisyyksillä usempaan kertaan. Baaralla crossaillaan styyran botskeja puolen metrin toleransseilla ja niin edelleen. Mahtuipa tuohonkin lähtöön yksi kunnon mälli. Ei ihme, että lopuksi vene meni päreiksi. Tästä myöhemmin lisää.

Speedy (ilman Mr. etuliitettä)

Kuten on tullut jo moneen kertaan todettua, usko omaan venevauhtiin oli vahva ja on sitä edelleen. Tämä tuli käytännössä todettua Barcelonassa, Valenciassa ja Alicantessa. Uskoa vahvisti tilanteet, joissa tasavertaisissa head to head beateissä tai alamäissä ajoimme pakettiin fliitin tunnetusti kovimpia veneitä ja saimme näistä rantsussa henkilökohtaiset palautteet ja respectit. Alla anekdootti aiheesta:

En ole nähnyt sellaisten veneiden kuin Bribonin tai Modus Vivendin ottavan keneltäkään periä baaran halssilla. Ei, vaan kaverit vendaa todella lähelle styyran venettä, polttaa sen nopeasti pois leebow efektin voimin ja tekee taas omat päätökset. Tuplamaailmanmestari Modus Vivendi yritti tehdä tätä meille ”Aallon mitta” tyyppisissä olosuhteissa. Venda napsahti aallokon takia ehkä metrin liian kauas. Venda on pakko napsauttaa aallon väliin, tai ei tule mitään. Vene kiihtyi nopeasti, mutta jollain ilveellä pystyttiin kinnaamaan itsellemme metrin parin lisä tila ja perään polkemaan samaa tai jopa koiran kynnen verran parempaa tahtia, kuin Modus. Pienen jurskutuksen jälkeen tilanne oli selvä: Modus Vivendi locked. 

Miten tollasella spiidillä ei sitten voiteta?  Näissä geimeissä kellään ei ole mittavaa spiidietua. Jos jotain on, niin puhutaan alle veneenmitasta täyden kryssin aikana. Huippu vauhti takaa pääsylipun mukaan kisaan, mutta ei mitään muuta. Erään vanhan parran sutkautus:  ”Jos sulla ei ole vauhtia, sulla ei ole mitään.”  - pitää täysin paikkansa. Nyt kun kisasta puuttui tykinruoka niin about 60 nopeinta eli ~ 90% fleetistä oli melko tasavauhtista porukkaa. Kunnon eroja tuli ainoastaan, kun aallokko oli törkeä.

Tuo tasanopeuksinen läski ja vain noin 15 minuutia kestäneet ensimmäiset kryssit teki ylämerkin lähestymishommista aika saatanan vaikeita.  Fliitti ei ehtinyt hajota ja tyypillisesti merkiä kierrettiin ainakin neljää eri kaistaa samaan aikaan. Tommonen purjemäärä tekee mm. tuulelle aivan fantastisia asiota, joita taitava porukka osaa hyödyntää. Tästä myöhemmin lisää.

Biznez

Kyllä. Kilpapurjehdus on Espanjassa mittava toimiala. Tosin liiketoiminnan kannattavuudesta en tiedä. Itse en lähtisi tässä lajissa tavoittelemaan tuottoa sijoitetulle pääomalle. Toimialat joissa puuhaillaan isojen intohimojen ympärillä eivät yleensä ole omistajilleen kannattavia.  Maailmassa isot latit tehdään myymällä kohtuuhintaisia asioita isoille massoille. Veneiden omistajat ovat toiminnassa jostakin muusta syystä, kuin tehdäkseen fyrkkaa.

Kilpapurjehduksella on iso joukko muita sidosryhmiä, jotka saavat toiminnasta selkeitä hyötyjä. Näitä ovat ainakin purjehtijat, veneklusteri, kilpapurjehdusta seuraava yleisö ja lopulta sponsorit. Kaikki saavat varsin käsitettäviä asioita, kun taas veneen omistajan hyödyt ovat vaikeammin hahmotettavissa. Tyypillisesti omistajat eivät itse purjehdi tai ainakaan aja venettään. (Ajatelkaapa jalkapallojoukkuetta, jossa omistajat itse vastaa myös pelaamisesta.) Omistaja laittaa latia pöytään ja kantaa riskit, kun purjehtijat nostavat liksaa ja hoitaa sen mukavimman puolen. Mikä siinä omistamisessa sitten viehättää?

Kilpapurren tai kilpapurjehdustallin omistaminen on isojen persoonien puuhaa. Toiset omistaa jalkapallojoukkueita ja toiset kilpapurjehdustiimejä. Molemmissa kysymys on pitkälti samasta asiasta: kilpailuvietistä ja intohimosta asiaan. Omistajuus on kaikkein suurinta sitoutumista. Välimerellä veneiden omistajat on arvostettuja ja tunnettuja persoonia. Vaikkapa Bribon nimiset TP52 ja Platu veneet omistavan Jose Cusin nimi mainitaan aina, kun veneistä kirjoitetaan jotakin. Maininta tulee muodossa: ”Itse kuningas Juan Carlos tapaa purjehtia kilpaa Jose Cusin Bribonin kyydissä.” – aika komeaa.

Kilpapurjehdusta ei toimi ilman omistajia. Uskon, että omistajuuden arvostuksessa meillä olisi paljon opittavaa Välimeren kansoilta, vaikka meillä kilpapurjehdus pyöriikin pitkälti lompsarahoituksella. Purjehtijoiden ja kilpailunjärjestäjien kannattaisi pitää huolta ainakin siitä, että omistajuus on mukavaa. Sanotaan vaikka niin, että hyvä tunnelma edistää investointeja ja päinvastoin.